VALMISTAUTUMINEN

Esiintyjä asettuu esille yleisön eteen. Yleisö on se joka antaa merkityksen esiintyjälle. Ei niin, että taiteilija voisi sanoa: ”tämä on taideteos, koska minä sanon niin”. Esitystilanteessa on asia päinvastoin: Yleisö sanoo esityksen esitykseksi.
Esityksessä tulisi valmistautua siihen, että esitys on väittämä ja kommunikaatiota. Manuel Castells, espanjalainen yhteiskuntateoreetikko kirjoittaa ensimmäisessä suomenkielisessä Le Monde Diplomatiquen numerossa kommunikaatiosta ja informaatiosta vallankäytön muotona. Kaiken viestinnän takana on ihmismieleen vaikuttaminen, ajattelun muuttaminen.
Tämä on myös esitystaiteen määritelmä.
Esitys on myös asetelma vallasta.

Esitys määrittää sitä rajaa joka erottaa katsojan ja esiintyjän. Esitys on näin territorio, jossa määrittyy alueen hallinta, purkaminen tai pakottaminen. Esitystila määrittyy rajan kautta. Esitys on yhteisö.
Itse esiintyjää määrittävät monet näkyvät ja tiedostamattomat asiat. Esitys on esiintyjälle merkittävällä tavalla imaginäärinen. Vaikka katsoja katsookin esitystä selkeänä rakenteena, ei esitys sitä ole esiintyjälle. Hänelle katsojan paikka ja rooli on merkittävällä tavalla toisenlainen kuin katsojalle. Alitajunta vaatii aikaa tullakseen näkyväksi.
Esiintyjä tarvitsee ainakin seuraavanlaisia elementtejä, niiden pohdintaa ja käsitteellistämistä jokaisessa esityksessä ja niiden valmistelussa.

Aikaa. Miten aika sijoittuu suunnitteluun, valmisteluun ja itse esitykseen.

Tilaa. Kuinka territorio muodostuu esitystilanteessa. Kuka määrittää rajat ja miten, kuinka muotoutuvat ne voivat olla.

Materiaa. Mikä on suhde materiaalisiin ja elottomiin objekteihin, joita käytän esityksessä. Mitä ne representoivat.

Imaginäärinen. Miten se määrittää prosessia ja miten suunnitteluvaihe aina poikkeavalla tavalla eroaa itse esitystilanteesta. Tässä suunnittelun ja itse esityksen konkreettisessa erossa on piilevä avain ymmärtää omaa tiedostamatonta syytä tehdä esityksiä.

Katsoja. Jälleen, katsojan rooli on ratkaiseva. Katsoja on energinen muuttuja joka epäselvällä ja epäpuhtaalla olemisellaan häiritsee tekijän symbolista järjestystä: katsoja ei suostu siihen imaginääriseen rooliin jonka esiintyjä haluaisi asettaa. Tämä ristiriita on tiedostettava jo esitystä suuniteltaessa: se määrittää tekijän suhdetta yleisöön – ja laajemmin Castellsiin viitaten, tekijän suhdetta valtaan ja kommunikaatioon. Mitä minä haluan sanoa ja miten muokata ihmisten ajattelua.

Keho. Kehot. Äärimmäisen tärkeä määritys. Onko keho alisteinen materialle vai representaatioille. Näistä kahdesta määrittyy edelleen koko tekemisen tapa. Keho usein alistuu psyykelle kehotaiteissa. On tiedostettava tämä ratkaiseva ero: mikä kehoa liikuttaa ja miksi. Jälleen imaginäärinen ja suhde valtaan tulee ratkaisevaksi.

Sivuhuomautuksen haluan mainita tärkeästä tekijästä joka tulee esiin suhtessamme toisiin esityksiin. Esitysten historialliseen ja ideologiseeen jatkumoon. On hyvin vaarallista etsiä teosta joka olisi viittausmerkityksiltään puhdas. Teos ei ole uniikki tai puhdas, vaan jokainen teos kommunikaatiosuhdettaan vastaavalla tavalla on kiinnittynyt toisiin teoksiin. Tämä on katsojalle ainoa tapa miten hän voisi ymmärtää tai katsoa teosta. Kuten alussa sanoin: katsoja määrittää esityksen, hän ymmärtää teoksen teoksena. Vaikkakin katsoja olisi esiintyjälle imaginäärisen paikassa.